March 7, 2011

Potilaan päiväkirja

Olen tässä maannut ja syljeskellyt viimeiset neljä päivää. Ei, ihan oikeasti! Jäi tuo blogini vuosipäiväkin ihan huomiotta, kun tärisin peittokasan alla. Heräsin yhtenä yönä kurkkukipuun, ja siitä se alkoi. Se on jännä miten monia asioita virtailee mielessä kun tuijottelee ulos ikkunasta tuulessa ja sateessa heiluvia mulperipuun oksia. Miten maalauttaisin lattiat vaaleanharmaaksi, jos se olisi mahdollista. En tiedä myydäänkö täällä muuta lattiamaalia kuin keskiruskeaa, jolla kaikki lattiat on vedelty. Ja miten CSI Las Vegasin tiimi oli aika kiireinen viimeisessä jaksossa, ja kuinka me rakastamme näitä hahmoja jo niin, että en halua heillä enää olevankaan muuta elämään. Ole vain Gil, ötökkä-asiantuntija. Aloimme katselemaan uudestaan läpi kokoelmaamme, meillä on kaudet 2-8. Ja näin yhtenä yönä untakin siitä Nickistä. Ja nyt pitäisi kääntyä ja juoda vähän, mutta kun ei vain jaksa liikkua. Ja miten sairaana olo on sittenkin aika kurjaa, ainakin jos oikeasti on joku paikka kipeänä. Ei siis vain epämääräistä kuumetta, jonka nyt jaksaa Buranan voimalla, vaan kurkku on niin kipeä, että mielummin syljen kuin nielaisen.

Riehaannut joskus siitä, että aina on joku muu kipeänä ja minä hoitelen potilaita ja vaihtelen lakanoita ja annostelen lääkkeitä ja pyyhin nokkia ja lattioita ja vessoja ja laitan ja kannan ruokaa vuoteen vierelle ja sitä rataa. Ja minä en ikinä sairastu! Mikä epäoikeudenmukaisuus! Että joku vain hoitaisi ja kantaisi kuumaa mehua ja kyselisi, että mitä muuta voisi tuoda. Ja ensimmäisenä sairaspäivänä näin kävikin. Tuli kuumaa, itse kesällä säilöttyä kirsikkamehua, ja tilausten mukaista syötävää. Ruokahalua ei tosin pahemmin ollut, mutta kuitenkin.

Seuraavana päivänä mies oli tilannut luottohenkilömme katsomaan lapsia, jotta saisi itse levätä. Ai mitä? Olin kuitenkin niin kuumehuuruissa, etten ajatellut asiaa sen enempää. Illalla vasta se uskalsi tunnustaa, että on itsekin kipeänä, mutta ei halunnut minun riehaantuvan siitä, etten koskaan saa kaikkea huomiota itselleni vaan että aina jonkun täytyy olla kipeämpi ja kurjempi ja viedä koko show! No, itse asiassa se oli minä, joka oli tällä kertaa kipeämpi ja kurjempi, joten annoin hänelle armollisesti luvan sairastaa, kunhan jaksaa kantaa minulle mehua lastenvahdin lähdön jälkeen.

Sitten diagnosoitiin sairaus ja hankittiin lääkkeet. Mies pääsi helpommalla (taas). Minulla kurkku oli ihan kauhean kipeä. Sillä se oli kipeä, mutte minun oli kauhean. Mutta valitin lähinnä siitä, että minun sairaudet diagnosoidaan vasta sitten kun siellä kurkussa on jo jotakin, joka hyökkää naamalle kun sitä alkaa katsomaan, ja toiselle jo pienestä kurkun raapimisesta tilataan lääkkeet. Eikö tässä talossa kukaan muu ajattele pikaista lääkitsemistä, ennenkuin ollaan jo amputoinnissa asti menossa? Ei näköjään.

Suurimman pillastumisen sain aikaan, kun ryömin toisen sairauspäivän illalla perheemme oleskeluhuoneeseen, ja siellä oli samat lasten saksimat askartelusilput lattialla kuin ennen sairastumistakin. Ja märkä pyyhe rullalla tuolin päällä. Leluja ja kirjoja kaikkialla. Se on nyt todistettu. Kukaan muu täällä ei ajattele talon pitämistä asumiskunnossa kuin minä! Muut vaan raastaa, repii ja tuhoaa minkä kerkeää...varsinkin se alle kaksivuotias. Muut ajattelee, että kyllä se äiti, tai että siivootaan vasta sitten kun se hönkii niskassa. Eikö tässä saa edes tämän vertaa rauhassa sairastaa? Täytyykö tässä alkaa jo imuroimaankin, kun jalat ei meinaa vessaan asti kantaa? Ggrrrrrr!

Lääkettä ollaan siis napsittu. Nyt jännätään, että alkaako venäläinen antiobiootti puremaan. Ruokahalua on jo, mutta kurkkukipu estää vielä kovin riehakkaan syömisen. Se onkin ihan hyvä, koska olen haaveillut painon putoamisesta ensi kesäksi jo kuuden vuoden ajan. Nyt se on hyvällä mallilla. Lopetin myös teen ja kahvin juomisen, koska kuuma mehu sivelee helliä nielurisoja lempeämmin. Ehkä ei pitäisi aloittakaan uudestaan niiden lipittämisiä, jäisi turhat välipalat väliin...ja muistelin lukeneeni, että tee ja kahvi kellastuttaa hampaita.

Nyt vain jäi Naistenpäivän juhlinnat hyvin pienimuotoiseksi tänä vuonna...emme jaksa käydä tervehtimässä tuttuja ja ystäviä, en ole ehtinyt mitään leipoa. Ensi kerralla sitten...

Tämä kuva on viime vuodelta Naistenpäivän aikaan. Tänä vuonna on hädin tuskin kukkasilmuja puussa. Mutta hyvät Naistenpäivät vaan kaikille naisille! Se on hienoa olla nainen!

No comments:

Post a Comment

Kommentin jättäminen on tervetullutta! Kuka olet, mistä löysit tänne, mitä mietit?